maanantai 27. maaliskuuta 2017

Minulla olisi kaikkea muuta tehtävänä - kuten aina tuntuu olevan - mutta jostain syystä mieleni teki rojahtaa sotkuisen huoneeni keskelle, harmaalle matolle kirjojen, kynien, eri johtojen ja latureiden ja matkatavaroiden sekaan ja kirjoittaa. Minua inspiroi musta nahkakantinen muistikirjani ja puhelimen muistiinpanot, joita selasin eilen. Huh, hätkähdytti kovastikin niissä piilevät syvät tunteet ja ajatukset, joita voi ajatella vain aika pohjalla. Muistiinpanoja jatkui ja jatkui, joinain päivinä olin kirjoittanut montakin. Päätöksiä, jotka unohdin seuraavana aamuna tai väsyin niiden alle tai tajusin niiden järjettömyyden. Ei ihme, monet olivat utopistisia. Sumun seassa, sokeana hapuillen. Hengitin kirjoittamisen kautta, loin pelkoni mustiksi kirjaimiksi. Halusin poimia niitä tänne, on niissä tietyllä tavalla jotain kiehtovaa, nimittäin näkyvä kehitys. Ajatuksia, joita pidin joskus totena ja nyt lukiessani olen unohtanut ne. Synkkyys, ankeus, ahdistuneisuus. Ehkäpä voitte nähdä järjestyksessä tulevien runojen ynnä muiden rustauksien seassa kevään mittaan avautuvat kukan terälehdet. Paljon, paljon kukkasia.

2.11.
Olen yksin erämaassa. Maailma ympärilläni tuntuu sumuiselta.

3.11. (klo 2.30)
Onko tämä tuska tarkoitettua? Opinko tästä jotain? Voinko päästä tästä yli?? Sydämeni tuntuu kuin palavan.

5.11.
Ulkona paistaa aurinko. Se kimaltaa vasten hankea. Enpäs ole tainnut vielä hypettää erikseen tuota lumen saapumista. Mutta ei se oikeastaan ole mikään ihme. 
Viime päivistä en oikeastaan muista kaikista hetkistä yhtään mitään. Olen vaeltanut jossain pimeässä, harmaan sumuisessa maailmassa. Ja pelännyt. Voi että minä olen pelännyt.

9.11.
 Miksi mun mielen pittää olla tällanen? Miks ajatukset ei voi jättää mua rauhaan???

13.11.

Olen oppinut vähän hallitsemaan sitä
mutta 
jos se iskee aina uudelleen
jos se ei hellitä

pelkään oman mielen voimaa jos oon kerran ollu näin pohjalla, miks en taas joskus?


ei tunnu miltään

26.11.

Mun pitäis pysähtyä. Pitäis rauhoittua.
Ei ole mitään hätää.

27.11.
Pahinta on just se pelko että tää sama iskee taas muhun ja tuntuu että oon jossaki oman kuoren sisällä
kukaan ei ymmärrä, en jaksa puhua kellekkään, en vaan jaksa 

Oli ihan kauheaa lukea, miten niin onnellisesti alkanut päiväkirja loppui 28.11. sanoin: "mulla on paha olla. Oon niin heikko, niin heikko..."

29.11.
Mitä pitää tehdä, kun tuntuu sisältä niin tyhjältä. Ahdistus polttelee ja kirvelee. Hätä maistuu jokaisen tunteen ohella. Tunteiden, jotka tuntuvat koko ajan laimeammilta.
Olen sirpaleina
olen hukassa itseni kanssa

***

Oksettaa. On paha olla.
Tekee miel lähteä juoksemaan kilometrikaupalla ja itkeä
ja itkeä
ja itkeä

***

Suorituspaineita onnellisuudesta

***




 

 



lauantai 25. helmikuuta 2017

Kaiteesta kiinni


Ne pyörii jossain syvällä
Mustat pohjattomat, pohjattomat ajatukset
Hakkaavat raivokkaasti sisintä
piilottelevat itseään
pahoina hetkinä tulevat koko voimallaan

joskus säpsähdän hereille

tietoon


Astelin ulos lumituiskuun. Taivas oli tummennut, ilma kylmää.

Taas olin vain minä, tuntemassa itseni - ei keneksikään.
Minä, pimeä iltataivas, tupruava valkoinen, loputon savu.
Minä, alati kasvava lumipeite ja mustat saappaankärjet peitossa.

Minä juomassa pahaa teetä pirtinpöydän ääressä, 
ja valuttamassa mustaa tyhjyyttä päiväkirjan sivuille.  
"Tänä iltana hyppäsin monta ruutua äkkiä taakse päin.
Ja oikeastaan tajusin, kuinka hyvin minulla on jo mennyt.
Siis verrattuna. Aina verrattuna." 

Minä kuuntelemassa ilmastointilaitteen hurinaa, ja odottamassa koputusta ovelta.
 Ehkä joku kohta tulisi. Katkaisisi syvän, syvän mutta valheellisen yksinäisyyden tunteen. 
Ehkä kuuntelisi. Mitä, siitä en ole varma. Tyhjää katsettani, pinnallista hengitystäni. 
Osaisi käsitellä sen - mielen syvyyden. Odottaisi hetken, kunnes taas jaksaisin nauraa.


"Halaa mua lujaa, mutta älä koske. 
Rakasta, mutta älä välitä liikaa. 
Ole siinä, mutta mene pois.
 Älä huolehdi minusta, mutta voitko silti välittää? 
Välitä, mutta älä, en ansaitse sitä. 
Silitä arpiani, mutta älä, koska ne ovat oksettavia, hävettäviä. Huuda, laula, kuiskaa että olen tarpeeksi, 
mutta älä, koska en usko sinua.
 Halaa mua kovempaa, mutta älä tule lähelle."  

-    salainen idolini Emmi Pulkkinen, 
jonka blogiin pääset tästä.


Todellisuus on pehmennyt.
Pikkuhiljaa suuntaudun ulos
sieltä, jostain. Pohjalta kai.
Minusta.

Huomaan:
aurinko on alkanut paistaa.
Ei enää minua ilkkuen,
vaan minua varten.

Ehkä ei olisi koskaan pitänyt ajatella.
Ei olisi koskaan vajonnut. Ei muistaisi syvyyttä.
Kuvittelisin pohjan olevan aivan siinä,
varpaiden tuntumassa.

Kuvittelisi yhä, 
että kun tarpeeksi sattuu, 
kaikki olisi jotenkin ohi. 
Mutta ei, aina vain puoliksi.


Juoksen pahaa oloa pakoon omaa omituista polkuani pitkin. Yhä uudelleen se ilmestyy jossain toisessa muodossa. Jatkan juoksemista, olen oppinut jo oikeanlaisen tekniikan askelille ja esteiden voittamiselle. Se tuottaa jonkinlaista tyhjää mielihyvää. Vinosti naurahtaen voin todeta oppineeni säännöt, kuinka pelata itseäni vastaan. Sitä osaa itsestäni, jota pelkään. En tiedä, onko sen osan nimi Masennus. Olin jollain kierolla tavalla miltei huvittunut, kun huomasin ahdistuneisuushäiriötestissä jääneen ainoastaan yhden käden sormin laskettava määrä tyhjiä ruutuja. Kaikki se tuttua - pinnallinen hengitys, sydämen tykytys, huimaus, pahoinvointi, päänsärky, mielen tyhjäksi pyyhkiytyminen - vain koska ahdistus. Näitä riittää.  

Olen alkanut miettiä, onko onnellisuus edes todellinen tunne. Se on niin hauras, niin heiveröinen. Sille nauraa aina jälkeenpäin. Sairasta, mutta totta. En osaa arvostaa hyviä hetkiä. Mitätöin ne mielessäni. Kun osaisi lopettaa sen. Itsensä henkisen satuttamisen. Suorittamisen, jatkuvan odottamisen, rauhattomuuden, liiallisen tiedostamisen, huolehtimisen, pelkäämisen. Ihan kuin jatkuvasti suttaisin menneisyyteni päälle mustalla permanenttitussilla. Käännän kaikki nurinpäin. Kyseenalaistan itseni, omat motiivini, tavoitteeni. Ei kukaan järkevä ihminen tee niin. Tai sitten vain ylijärkevä. Kun tarpeeksi ajattelee, kaikki eikä mikään ole hyvin eikä missään ole mitään järkeä ja kaikki on aivan liian merkityksellistä. It's all about the perspective.


Mutta jos nyt olisit tässä, kanssani istumassa ja juomassa kahvia, kertoisin sinulle, että menee jo paljon paremmin. Ei vain ole aikaisemmin jaksanut pukea sanoiksi todellisia tunteita. Niitä ei ole osannut, jaksanut eikä halunnut käsitellä. Vain nyt, kun katselee taaksepäin. Voin nyt sanoa niitä arviksi. Arviksi, joista ei jaksaisi puhua. Jos olisit tässä, kertoisin sinulle iloisia asioita: ystävistäni, laulamisesta, musiikista, siitä, kuinka tykkään uusista hiuksistani, pieniä kivoja juttuja opistosta. Katselisin elämää valoisasti siinä hetkessä, olisithan kanssani ja se jos mikä tekisi hetkestä merkityksellisen. 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Missä olen



Mietin tänään, että kun niitä ajatuksia nyt sattuu olemaan siellä täällä, päässä ajelehtimassa ja sinkoilemassa, on kai niitä sama myös vähän jakaa.

Sanoja, kysymyksiä joille ei tunnu löytyvän vastauksia.
Seuraan ja tutkin ajatuksia, jotka eivät oikeastaan vie minnekään. 
Samoja ajatuksia päivästä toiseen, mutta niitä pääsee pakoon halutessaan. Jonkinlaiseen tyhjiöön nimittäin. Nauraminen toimii melkein hengittämisenä. Jos ei muuta, niin huumori. Aina.

Kuvia, kuvia ja kuvia. Heijastuksia siitä mitä pitäisi tuntea. Tuijotellen tyhjänä, kun aika valuu ohi. Sokeana tälle hetkelle. Kateellinen edelliselle. Samalla pohtien hajamielisesti, mikä on tämä hetki. Mistä se nyt koostuu, kun ei enää niinkään tunteista? 

Sarkastisia lausahduksia, pistäviä sanoja, katumusta. Välttäviä katseita, puolitiehen jääneitä lauseita. Väsyneitä vastauksia. Joskus kaikki on vähän liiankin ihan sama. Kaikki on nurinpäin, asiat ovat epäsuhteessa toisiinsa. Missään ei ole oikeastaan täysin hyvä, muttei missään muuallakaan. Sama olla ja tehdä hetkestä vähintään muisto. 

Kummallisia tunteita, ärtymystä, äkkipikaisuutta. Petollinen riittämättömyyden tunne. Aina on saavutettava jotain.  Oikeastaan kaikki negatiiviset tunteet sekaisin, jotka vain tulevat pääni sisältä. Ehkä olen kääntänyt tyhjyyteni huonoina tunteina itseäni kohtaan.

Kaikista pahin on se utuisuus. Ihan kuin... olisi unohtanut jotain. Ja myös se konkreettinen sumu, joka täyttää pään aina ajatusten lisätessä kierroksiaan. Miksi aina väsyttää

Silloin tällöin ajattelee, mikä olisi, jos ei olisi olemassa ahdistusta. Maalailee mielikuvia tasapainoisesta minusta. Olisinko kovinkin erilainen? Voisinko itse tuntea olevani tarpeeksi?

Lakkasin jo ajat sitten etsimästä täydellistä onnea. Ei sitä ole, kun se kerran särkyy. Mutta kuitenkin hetkiä yhä enemmän. Olen viime aikoina tuntenut sellaisia tunteita, joita ei ole pitkään aikaan näkynyt.

Tiedän, että minulla on paljon. Minulla on vierelläni rakkaita ihmisiä, jotka pitelevät pinnassa. Ehkä tietämättäänkin, omalla olemassaolollaan. He ovat saaneet minut tuntemaan itseni merkityksellisemmäksi.


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kultainen sääntö

Rakastan hetkiä, jolloin olen konkreettisesti aivan yksin, enkä siltikään koe tarvitsevani ketään muuta. Koen riittäväksi itselleni ilman, jota hengitän, hiljaisuuden äänet, jotka kuulen sekä sillä hetkellä oman suttuisen olemukseni alla poukkoilevat mietinnät iltahämärissä. Tuntemuksia vahvisti tänään sinisen sävyinen valo keskellä harmaiden pilvien, syvä loppukesän tuoksu ja lätäköistä väreillen heijastuvat katulamput.


On joskus toisinkinpäin; ihminen voi tuntea olonsa hylätyksi keskellä välittäviä ihmisiä. En tiedä syytä. Onko tällöin kyse liian harvoista muistutuksista välittämisestä muiden suunnalta vai oikeastaan pelkästä tyytymättömyydestä itseään kohtaan?

Mietinpä vielä, että kun ihminen tuntee, ettei kukaan välitä, pitäisi hänen enemmän keskittyä näyttämään läheisille rakkauttaan. Joku muukin tarvitsee kipeästi läheisyyttä, hellyyttä ja ymmärrystä. Itsesääliin vaipuminen on hyvin itsekeskeinen ratkaisu.

Sadesää saa fiiliksissä ihmeitä aikaan.
Hyvää yötä.

Senja ~

torstai 7. heinäkuuta 2016

Turvassa ja tallessa, rakastettuna

HUOM! Toivon, että jokainen puhelimella lukija rullaa aluksi aivan tekstin alas ja vaihtaa MOBIILIVERSIOSTA INTERNET-VERSIOKSI, sillä näin paljon vaivaa kuvien ja tekstien asetteluun. Kiitos. Tosin pakko vielä mainita, että Blogger ei todellakaan voinut suorittaa asioita haluamallani tavalla, ja asettelut ovat nyt siis hieman niin ja näin. 

Puuhakkeen ja kastuneen maan tuoksu. Valtava joukko, joka ei huoju tavallisen festarikansan tapaan humaltuneena musiikin pauhussa. Jokaikinen, avuton lapsi ja heikko vanhuskin, on turvassa. Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa ja taustansa, mutta heitä yhdistää asia. Heitä yhdistää suuri asia: he uskovat. Joukossa on muitakin, mutta myös he saavat kiinni rauhanomaisesta tunnelmasta. Kaikkialla vallitsee luottamus muihin ihmisiin.

   Pala palalta rakentuva organisaatio, jossa yksi työvuoro ei tunnu merkitsevän, mutta se todella merkitsee. Työvuorolaput löytävät omistajansa, ja näin eteenpäin palkkaliput, joilla saa mahdollisesti muiden työvuorolaisten aikaansaamia tuotteita kuten ruokaa. Lapset keräävät innostuneita roskia pusseihin ansaitakseen yhden jäätelön. Vanhukset voivat saada ehtoollisen heille osoitetussa lepopaikassa, ilman, että joutuvat jonottamaan. Mönkijä ajelee pitkin aluetta kyydissään valkohaalariset jätesäkkien vaihtajat.  Yömyöhästä aamuun seisoo ulkona liikenteenopastajia.
   Vapaaehtoisuus ja yhteishenki ovat suviseurojen toiminnan kannalta välttämättömiä.  Suviseurat on valtava projekti, jonka eteen tarvitaan paljon ponnisteluja.
Ja se toimii.




Katselen ulos sumuun ja palaan mielessäni yhä uudestaan Tornioon kymmenientuhansien ihmisten keskelle. Mietin, mitä suviseurani oikeasti oli. Alkaa väkisinkin hymyilyttää.

Heti alkuun suvikset on vatsanpohjassa tuntuva jännitys.
Hermostunut kihelmöinti, kun kootaan kaksi tuntia leiriä perheen kanssa ja olisi jo menoa.


Suvikset on ajattomuus, jossa unohtaa kellon kulkemisen. Ei ole stressattavaa tekemisistä.

Silmäys jokavuotiselle juhlaportille. Kiertely juhlaportilla ja miettiminen, missä kohden piti tarkalleen ottaen tavata. Juhlaportti, jolla ei iltaisin auta muu kuin ängetä ihmisjoukon läpi.
Joka paikassa pyöriviä - paitsi silloin kun heitä kaipaat - jäätelönmyyjiä, joilla tuntuu olevan yleisesti hyväksytty melodia huutaa "ostakaa jäätelöö": koko värssy muuten kovaa korkealta, mutta viimeinen tavu painetaan alaspäin.

Suvikset on sitä, kun ahtaudut telttaan kylmän yön varalta lämpökerrosten alle, ja heräät aamulla hiestä märkänä kuumaan telttaan kaiutintolpan laulaessa aamun ensimmäisiä siionin lauluja.


Suuri valkoinen iso teltta päivisin täynnä vilinää, jossa tapahtuu puhuminen ja laulaminen, jotka leviävät salamannopeaa kaiuttimien kautta joka kolkkaan kuultaviksi.

 Maasta kerättyjä pikkukolikoita, joita edellinen kantaja ei edes muista.  




Varmaan miljoonia samanlaisia, vihreitä Croozer-kärryjä lapsiperheiden käytössä.
Enemmän kuin yhden käden sormilla laskettava määrä ostettuja kahvikuppeja, joilla yrittää raivokkaasti tasapainottaa päivä päivältä kasvavaa univajetta valvomistahdon rinnalla.
Illalla tuoksuvat makkarat ja pitsat, ja aina saa legendaarisesti kuumotella, riittääkö pitsaa jonon viimeisille asti.
Suvikset on sitä, kun painostavan kuumuuden  jälkeen vesipisarat valuvat taivaalta. Sitä, kun yksi sateenvarjo voi saada viisi suojeltavaa. 


Sateenvarjoja, jotka alkavat äkkiä ilmestyä sinne tänne kuin sieniä sateella ja muodostavat ihmeellisen katon ihmisjoukon yläpuolelle.



Sitä, kun ei ole varma, haluaako mennä nukkumaan vai jäädävielä uupuneena nauramaan huonoille vitseille maahan levitetyn viltin päälle.
Yöllä hiljakseen tyhjentyvä kenttä, kun kaikki väsyneinä, mutta onnellisina raahautuvat nukkumaan.




 Vuoden hupaisat hatut myymälässä, joita käy sovittamassa (joista kaikki on liian pieniä, koska niistä on aina vain yksi koko).
Sitä, kun kaikki näyttävät joka päivä vain nuutuneemmilta, eikä kukaan edes enää kohta välitä. Myös sitä, kun jonotat suihkuun kaksikymmentäviisi minuuttia.


Suvikset on toisilleen tuntemattomien ihmisten rinki, jossa kaikilla on yhteinen tervehdys kädestä samalla tavalla.   


Nauruun remahtava kaveriporukka keskellä kenttää, ja se, kun haluaisi tietää naurun syyn. 

Kaiuttimista kuuluvia jo lapsuudesta tutuista tutuimpia lauluja, joista kaikista muistaa ainakin sävelen sekä säkeistöjen viimeiset sanat.






 Suvikset on paikka, jonne jokaikinen ihminen voi tulla ja olla hyväksytty vikoineen ja virheineen.
Pienen lapsen käteen eksymisen varalta rakkaudella kiinnitetty yhteystietoranneke.
Tutustuminen uusiin ihmisiin, joihin tiedät voivasi luottaa. Se, kun voi käydä kahden melkein tuntemattoman kanssa ehtoollisella ja pistää vielä kopot siitä, että ehtoollisviini maistuu hyvältä.
Suvikset on aamuyön aurinko, joka alkaa jo kuivata lahkeet kastelevaa yökastetta heinikossa.




Suvikset on paikka, jossa ei tarvitse pelätä yön pikkutunteinakaan kävellessään hiljaa satojen nukkuvien vaunujen keskellä.


Suvikset on paljon tunteita sisällään pitävä halaus, jota olet odottanut pitkään ystävän osalta.

Suvikset on toiselta lainattu vaaleansininen viltti, jolla suojautua tuulelta, välittämättä siitä, kuinka monesti se on sattunut tipahtamaan tallatulle maalle.


Suvikset on sitä, kun tuhannet kädet menevät hiljaa ristiin ja korvat jäävät kuuntelemaan vaikeuksein kanssa kamppailevien ihmisten esirukouksia.



Suvikset on väsyneen pään painaminen rakkaan ystävän olkapäälle.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Voisipa pitää kiinni


Päivän tunteeni olivat tänään suru, ikävä, rakkaus, haikeus... ja jopa viha.

Useille henkilöille olen jo todennutkin tämän: viimeisten kahden viikon aikana minusta on tuntunut siltä, kuin joku yrittäisi jatkuvasti repiä palasia sisältäni. Se onnistui tänään.

On kuin yrittäisin pitää kiinni laiturista hiljalleen irtoavasta laivasta, joka on kuljettanut minut maihin. Olin tuijotellut maan vihreää ruohoa ja kuvitellut kaiken paremmaksi toisaalla. Pitkä laivamatka sai minut kiintymään kaikkeen siellä ja nyt tajuan sen. Vapauden tuoma vastuu on niin suuri. Mihin suuntaan lähtisin?

Kun pidän kiinni laivan viimeisestä köydestä, tajuan yritykseni olevan epätoivoinen. Kaksi elämänvaihettani olivat loputtomasti erotetut.

"...on suorittanut perusopetuksen koko oppimäärän..." Tuntuu surulliselta: kaikki on ohitse. Jokainen ymmärtää eron ahdistuksen - siitä en nyt lähde kliseisesti sen enempiä selittelemään. Haikea kaipuu on sisälläni tällä hetkellä aivan valtava. Yläkoulu on ollut tähän mennessä elämäni parasta aikaa. Ei lapsuus, vaikka sitä aina hoetaan.

Tunteisiini olin pettynyt. Heräsin aamulla puoli tuntia ennen juhlaa, sillä hirveän väsyneenä missasin herätyksen. Valmistautumiseni oli paniikinomaista, ja sitten väsyneenä pelmahdin keskelle sekalaista juhlaporukkaa. Vaikka itse juhla oli hyvin kaunis, en saanut sisäistettyä tuntemuksiani. Tajusin vain olevani hermostunut, melkein pakokauhuinen. Kohta kaikki on ohi. En ehdi ajatuksissani mukaan. Tunteeni valuivat sormieni läpi.

Oli aika hylätä tärkeät ihmiset. Tietoisuuteen hiipi salakavalasti ajatus siitä, ettei mikään enää palauta entistä. Seisoskelimme pitkään aulassa väen virratessa ulos ovista. Tiesin kaiken olevan vielä hyvin niin kauan, kun sain vain seistä siinä paikoillani.

 Autossa luin luokkalaiseni antaman hyvin, hyvin kauniin kirjeen, ja tunsin oloni tyhjäksi.

Tiedän, että tänään tuntuu hirveältä. Onneksi on aina huominen.




lauantai 28. toukokuuta 2016

Ajatuksia

Eräänä päivänä päätin olla ajattelematta.

Poikettuani spontaanisti tavanomaiselta lenkkipolultani eräälle mökkipolulle, tajusin murehtivani häpeällisen paljon arkisia asioita koulusta mutkikkaisiin ihmissuhteisiin. Miksi olisin miettinyt, kun sain rauhassa hengittää samaan tahtiin metsän huminan kanssa ja iloita koivun silmujen ja auringon luomasta viehättävästä väriloistosta?

Saavuin paikkaan, jonka luulin pienenä lapsena sijainneen kilometrien päässä kotoani. Olin lähellä mökkirantaa, missä kerran rikoin jalkapohjani särjettyyn kaljapulloon. Polulta katselin perinteisillä tummanpunaisilla laudoilla aidattua mökkipihaa ja mietiskelin hetkeä. Seisoessani siinä alati liikahtelevan kuusikaton alla halusin äkkiä lähteä kulkemaan pienelle metsäpolulle.

Rakastin tilannetta. Sitä itse sillä hetkellä huomaamatta olin päässyt äkkiä vapauteen ajatusteni kierteestä tuijotellessani nostalgisia muistoja herättelevään mökkipihaan. Pitkästä aikaa koin olevani vapaa.

Nyt toin itseni aivan ilmiselvän johdonmukaisesti tilanteeseen, jossa minun täytyy esitellä itseni. Olen 16-vuotias nuori pohdiskeleva persoona. Olen aina rakastanut luovaa työskentelyä. Yläkoulun kaksi ensimmäistä vuotta kuitenkin jostain syystä hukuttivat haluni maalata, piirtää ja kirjoittaa. Näiltä ajoilta minulla on vain valokuvia. Olen huomannut tarvitsevain juuri oikeanlaisen olotilan tehdäkseni taidetta. Siksi bloggaaminenkin vähän arveluttaa - entä jos en jaksa innostua tarpeeksi usein?

Ihmisissä arvostan persoonallisuutta. Arvostan sitä, kun uskaltaa olla juuri se kuka on. Rakastan tilannetajua, aitoutta, vapautta, vastuullisuutta... niin monia asioita ja sitä, miten se ihmisessä ilmenee! Itse olen itsenäinen, mutta kuitenkin ihmisiä rakastava. Viihdyn yksin omien ajatusteni seurassa, mutta tajuan yleensä liian myöhään, että apu toiselta ihmiseltä olisi auttanut.

Blogin otsikko tuo jo ilmi minääni - ehkei sitä päälle päin näe, mutta ajattelen todella aivan liikaakin; myös vähemmän olennaisia asioita. Rivakan kävelyn tahdissa sain yhä useampia ideoita ja tekstipätkiä kehiteltyä mielessäni. Niistä muistan enää muutaman, päällimmäiset sain äkkiä kirjoitettua muistikirjaani ylös pihakiikussa. Kävely oli inspiroinut minua kirjoittamaan ajatuksiani ylös, sillä en halua aina vain kadottaa, unohtaa.

Vasta päivää aikaisemmin totesin ystävälleni Elinalle, että minun täytyy saada kerättyä itseäni vielä pitkään, jotta voisin aloittaa kirjoittamisen. Tunsin sisäisen minäni olevan vielä niin hajallaan uuvuttavasta kouluvuodestani, ettei mikään vielä inspiroisi minua luomaan. Kuitenkin, jokin keskellä kaunista syrjäistä kulkureittiä herätti innostukseni kirjoittaa. Tunsin rauhallisuudessa syntyneen tietoisuuteni yltävän laajalle ja näin antavan minulle mahdollisuuden luoda.

Voinsinhan tavoittaa tämän jonkin vastakin, voisinhan? Tiedän, ettei se joku ole siellä metsässä sammalen alla piilossa, vaan minun täytyy hiljalleen löytää se itsestäni.

~ Senja